Tsekkaa myös Taide in Action -blogi!

Hei!

Haluatko kuulla, mitä tapahtuu tällä hetkellä Taide in Action - sirkusta ja taidetoimintaa nuorille turvapaikanhakijoille 2016-2017 -hankkeessa? Kurkkaapa silloin toiseen blogiimme, josta voit lukea, minkälaista sirkustoimintaa tänä keväänä on järjestetty vastaanottokeskusten asukkaille.

Taide in Action -blogia pääset lukemaan osoitteessa http://taideinaction.blogspot.fi/

Vielä kymmenen päivää ennen lepoa ja lokoa. Vielä pari juttua. Vielä ehdin. 

Välillä hommat kasautuu, omasta syystä tai sitten ihan itsestä riippumattomista syistä. Jollain tavalla pitäisi kuitenkin jaksaa vai pitäisikö? Mikä on kohtuullista? Miten paljon pitää?

Ryhmätkin ovat erilaisia. Haastavammat ryhmät vievät enemmän voimavaroja, silti niistä maksetaan samaa palkkaa kuin kevyemmin ohjattavista ryhmistä.  Onko työn ja levon suhde oikea? Onko yhtälö mahdollinen?

Miten siihen hyvinvointiin ja jaksamiseen voisi vaikuttaa? Löytää niitä asioita joille itse voi tehdä jotain?

Raili Heikkilä, entinen lastentarhanopettaja, nykyinen teatteri-ilmaisun ohjaaja ja opettaja sekä työnohjaaja, pohtii seuraavassa tekstissä omia ajatuksiaan asian tiimoilta. Tekstin lopussa on Railin yhteystietojen lisäksi muutamia kysymyksiä jotka voivat auttaa oman tilanteen hahmottamisesa.

Sirkuksen maailma vetäytyy nyt odottamaan talvipäivänseisausta ja palaa jälleen kun päivä on vähän pidempi.

Valoa!

Petra

Ohjaajan työhyvinvointi ja jaksaminen

Raili Heikkilä

Ajatukset työhyvinvoinnista ja työssäjaksamisesta synnyttävät minussa mielikuvia luennoista, joilla kuullaan liikunnan, unen ja ravinnon merkityksestä ja toisaalta työhyvinvointi-päivistä, joiden aikana seikkaillaan metsissä, leikitään hassun hauskoja leikkejä tai käydään teatterissa ja syömässä. Yritetään tietoisesti hetkeksi unohtaa oma työ ja keskitytään hyvinvointiin. Tyhy-päivän tai luennon jälkeen palataan takaisin sorvin ääreen, ja kaikki jatkuu kuten ennenkin. 

Kyseiset mielikuvat liittyvät aikaan, jolloin olin vakituisessa työssä lastentarhanopettajana. Vakituisen työn kylkiäisenä minulla oli esimies, työyhteisö, kuukausipalkka ja palkallinen kesäloma ja palkalliset vapaat viikonloput. Tuolloin sain palkkaa silloinkin kun podin kotona angiinaa tai välilevyn paikaltaan luiskahdusta. Soitin työpaikalle, menin lääkäriin, ja jäin kotiin sairastamaan. Ei tarvinnut miettiä kuka menee puolestani ohjaamaan ryhmää ja avaamaan ovet. Oli paljon asioita, jotka olivat tietyllä tavalla paljon paremmin kuin nyt. Puitteet olivat kunnossa ja enemmänkin.  

Näistä työhyvinvointiin liittyvistä tilaisuuksista minulle jäi usein sellainen olo, että jaksaminen ja hyvinvointi tulisivat jostakin meidän ulkopuoleltamme ja, että tarvitsemme jotakin ohjausta voidaksemme hyvin työssämme ja jaksaaksemme siinä mahdollisimman reippaina; valittamatta. Onhan meillä vakituinen työ.  Näissä käsityksissä työhyvinvoinnista piilee myös se ajatus, että kaikki ihmiset saavat voimaa ryhmästä, ja että jaksamista voi lisätä vain tekemällä jotakin.  Tekemällä jotain lisää tai toisin.

Nämäkin ajatukset varmasti puoltavat paikkaansa, mutta voisiko niissä mennä vähän pidemmälle, syvemmälle – ytimeen? Miten oma työ ja kaikki mikä siihen liittyy vaikuttaa meihin ja miten me toisaalta vaikutamme omaan työhömme. Millainen olisi sirkusohjaajan täydellinen päivä? Mikä on säilytettävää ja minkä voi jättää pois? 

Mitä se jaksaminen sitten on? Onko aina pakko jaksaa painaa pitkää päivää? Fyysinen ja henkinen hyvinvointi auttaa jaksamaan työssä ja vapaa-aikana. Jaksaminen taas puolestaan tuottaa lisää hyvää: työn iloa, onnistumisen kokemuksia, onnellisuutta, varmuutta...Jos toinen näistä puuttuu pyörä ei pyöri.  Ei jaksa missään, ei tunnu hyvältä missään, ei ainakaan ihmisten kanssa. Jos sirkusohjaaja on itse iloton ja huonossa kunnossa on ohjattavallakin varmaan aika tukala olo. Oravanpyöriä ja lumipalloefektejä on tarkasteltu kautta aikain ja näin itse olen kokenut tämän pyörän pyörivän sekä ohjaajana että varsinkin työnohjaajana.  

Omia kokemuksia ja oivalluksia 

Tein lastentarhanopettajan työtä parikymmentä vuotta ja siirryin pikkuhiljaa osa-aikatyön ja opiskelujen myötä kokonaan freelanceriksi vuonna 2010. Työskennellessäni nykyään työnohjaajana ja teatteri-ilmaisun ohjaajana – ja opettajana, on ollut todella mielenkiintoista tutkia itsessään ja ryhmissä työssäviihtymistä ja työniloa ja niihin vaikuttavia seikkoja. Puhutaanko samoista asioista kuin työhyvinvointi ja työssäjaksaminen, vai onko näkökulma eri? Onko sillä näkökulmalla merkitystä? 

Freelancerin työssä vastuu omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta on kaiken aikaa itsellä.  Ei ole esimiestä tai työtoveria, jolle soittaa, että: ”Hoida homma, mä oon nyt saikulla”, ei työterveyshuoltoa, eikä niitä tyhy-päiviä. Ihmistyötä, ohjaamista työkseen tekevillä ihmisillä vastuu on mielestäni tiedostettava. Mielikuva iloisesta, reippaasta, ystävällisestä ja samalla asiansa osaavasta, taitavasta ja innostavasta sirkusohjaajasta jää kuoreksi, jos ei pidä huolta itsestään. 

Olen oivaltanut, että freelancerina olo on minulle kuitenkin osa työhyvinvointia. Saan itse valita ne työt, joita teen, luon itse puitteet sellaisiksi, että jaksan ja voin hyvin. Pyydän apua, kun sitä tarvitsen, verkostoidun ja opiskelen. Kuuntelen omaa rytmiäni. Aina välillä, jos töitä on vähän ja kirstun pohja on näkyvissä, mietin niitä aikoja, kun minulla oli se vakituinen kuukausipalkka. Mietin toisenkin kerran, mutta huomaan melko pian, etten vaihtaisi. Voin nykyään paljon paremmin, olen tyytyväisempi ja saan käyttää luovuuttani siten kuin itse haluan. Vapaus on itselleni osa jaksamista. 

Oma kokemukseni ohjaajan työhyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta on vuosien saatossa muotoutunut aika yksinkertaiseksi. Olen huomannut, ettei ole erikseen työhyvinvointia ja lomahyvinvointia, ei arkihyvinvointia eikä juhlahyvinvointia. On vaan hyvinvointia ja aikoja, jolloin ei voida hyvin. Kaikki olot, tunteet ja voinnit ovat sidoksissa toisiinsa ja kaikki vaikuttaa tavalla tai toisella kaikkeen. Kyse on mielestäni enemmänkin itsetuntemuksesta kuin hyvinvoinnista. 

Asiat, joiden olen huomannut suuressa määrin vaikuttavan siihen, miten työssäni jaksan kumpuavat todella suuressa määrin minun ja ryhmän välisestä vuorovaikutuksesta.  Nimenomaan vuorovaikutuksesta, ei ryhmässä olevien ihmisten erilaisista persoonista tai tavasta oppia tai olla.  Ajattelen niin, ettei ole olemassa vaikeita tahi haastavia ryhmiä. On vain erilaisia tapoja olla ja antautua vuorovaikutukselle. 

Vuorovaikutukseen vaikuttavat monet tekijät, joista itse nostan yhdeksi tärkeimmistä asioista rytmin. Ajatellaan 10 hengen ryhmää, jossa on yksi ohjaaja. Mieti, kuinka monta erilaista rytmiä tässä porukassa on. Sydämet lyövät, ripset räpsähtävät, keuhkot laajenevat ja supistuvat, päät kääntyvät, puhetta, askeleita, ajatuksia, huudahduksia, hiljaisuutta. Tiedostatko rytmit? Miten ohjaajana käytät ne hyväksesi? Yhteisen rytmin löytäminen ei aina ole edes tavoite, mutta kysymys onkin siitä, miten osaat hyödyntää rytmit työssäsi niin, ettet itse uuvu? Syntyykö rytmien kakofonia vai sinfonia? 

Ohjaajan näkökulmaa

Olen ohjaaja, joka pyrkii olemaan sataprosenttisesti läsnä ja parhaimmillaan saan ohjaajana työparin ohjaamastani ryhmästä. Voimaannun ja rakastan työtäni. Hengitän ryhmän kanssa ja ryhmää, löydän onnistumista, flowta ja toisaalta jatkuvasti kohtia, joissa voi kehittyä ja oppia. 

Työnohjaajani, Reetta Jokinen, sanoi joskus, että ohjaaja on kuin iso ruukku, joka tyhjenee aina ohjaustilanteessa. Annat, ohjaat, opetat, kuuntelet, puhut ja hengität. Olet käytettävissä koko ohjaustilanteen ajan, ideoit, olet läsnä. Kulut. Joskus ruukkua voi täyttää jo ohjaustilanteessa, ryhmä toimii kuin unelma ja koet flown, jossa vaan annat mennä. Vuorovaikutus toimii - sekä annat että saat. Olet onnellinen. Ehkä jopa unelma-ammatissasi. 

Joidenkin ryhmien kanssa asiat eivät sitten sujukaan ihan putkeen. Toisinaan ruukku on ohjaustyön jäljiltä niin tyhjä, että itkettää: " Mä en enää ikinä mene sinne…”                                                    

Jokaisen ohjaajan on hyvä miettiä niitä keinoja, joilla saa oman ruukkunsa taas täyteen. Itselleni on jaksamisen kannalta elintärkeää mennä luontoon ja vaan istua ja kuunnella hiljaisuutta ja katsella ohi lipuvia pilviä, unelmoida, kerätä marjoja, uida metsälammessa, saunoa.   Luonnosta saan voimia ja tajuan kuuluvani johonkin isompaan. Lisäksi pyrin entistä enemmän tekemään työtä parin kanssa ja työryhmissä sekä löytämään olemista, tekemistä ja ihmisiä, joilla on samankaltainen tai yhteensopiva rytmi oman rytmini kanssa. 

On mielestäni tärkeää pysähtyä sekä itsensä että ryhmän kanssa aika ajoin pohtimaan ja reflektoimaan omaa ohjaamistaan ja omaa rytmiään.

Itselleni työnohjaus on olennainen osa jaksamistani ja suosittelen sitä kaikille. Liian usein ajatellaan vieläkin niin, että työohjausta tarvitaan vain jos tulee kriisi tai pahaolo työssä on jo tosiasia. Nykykäsityksen mukaan työnohjaus on osa ihmisten kanssa työskentelevien työtä ja se määritelläänkin enemmän oman työn tutkimiseksi kuin kriisinhallinnaksi. 

Välillä voi toki levätä laakereillaan ja nauttia siitä kun asiat vaan sujuvat.  Itselleni hyvin onnistuneet työpäivät ohjaajana tai opettajana ovat juuri niitä, joita voi sitten myös muistella ja hehkuttaa, kun asiat eivät ole niin hyvin. ”Minä kyllä osaan tämän! – Nyt täytyy vaan pysähtyä ja hengittää hetkinen.”

Mikä syö ohjaajan hyvinvointia tai jaksamista?

Olen havainnut, että suurimpia kompastuskiviä ohjaajille tuottaa muun muassa se, ettei tunneta ryhmädynamiikkaa ja sen lainalaisuuksia. Kun ohjaaja tietää, minkälaisia vaiheita ryhmäprosessiin esimerkiksi kuuluu, hän osaa toimia niin, että fokus pysyy toiminnassa ja toiminta etenee tavoitteiden mukaan. Ryhmätilanteissa tunteissa vellominen on vaarallista ja sen välttäminen osa ohjaajan ammattitaitoa. Ryhmissä on aina erilaisia ihmisiä erikokoisine tarpeineen. Ohjaajaan on tiedettävä, miten luoda turvallisia rajoja ja toisaalta olla läsnä.  Liian usein pedagogiset tiedot ja taidot puuttuvat kokonaan tai ovat vähintäänkin puutteelliset.  Joskus ohjaaja toimii liikaa sen olettamuksen varassa, että asiat sujuvat itsestään, samalla tavalla kuin ennenkin, rutiinilla. Hyvistä hetkistä tulee suorittamista. Tilanteista puuttuu herkkyys ja läsnäolo, jolloin ryhmätilanne saattaa muotoutua raskaaksi ja vie kaikilta energiaa. 

Nostan nämä asiat esille siksi, että olen varsinkin ryhmän jäsenenä, mutta myös ohjaajana havainnut, että edellä mainitut tilanteet ovat arkipäivää ohjaajan työssä ja ne mitä suurimmassa määrin vaikuttavat omaan olemassaoloomme.  Itse olen oppinut tärkeitä asioita itsestäni ihmisenä ja ohjaajana antautumalla riittävän usein osaksi ryhmää ja ohjattavaksi, vaihtamalla näkökulmaa. 

Ohjaajat tekevät usein myös työtään yksin, ilman työparia tai edes työyhteisöä puhumattakaan työnohjauksesta.  Taloudellinen tilanne sanelee raamit ja ohjaaja sätkii raameissa. Voisiko oma hyvinvointi, minä itse, olla tärkeämpää kuin käteen jäävä raha? Millä resursseilla lopultakin tätä työtä teemme? 

Pohdittavaksi ja mielellään keskusteltavaksi jonkun kanssa:

Oletko Sinä miettinyt mitkä asiat auttavat ja mitkä estävät olemaan tyytyväinen, utelias, rehellinen ja kokemaan onnistumista? 

Onko Sinulla työpari, työnohjaaja tai joku muu ihminen, joka sanoo Sinulle milloin ehkä kannattaa toimia toisin, mennä eri kautta tai vaan antaa olla.  

Minkälaiset arvot ohjaavat Sinun tekemisiäsi? Miten toimit kun ne ovat erilasia, jopa ristiriitaisia kuin työnantajasi. 

Kuunteletko itseäsi vai muita? 

Koska viimeksi olit itse osa ryhmää, ohjattavana? 

Jos yhden ohjeen voi antaa, olkoon se tämä: Aina ei voi tulla täydellistä jälkeä – mitä tarkoittaa kohdallasi riittävä? Kyllin hyvä? 

Läsnäoloa, ajatusten ja tunteitten jakamista, itsesi ja muiden kuuntelua ja hyviä rytmejä toivottaen

Raili Heikkilä

050 3827 668 | raili.heikkila@komeetta.eu | Kulttuuriosuuskunta Komeetta, Puutarhakatu 17 B, 33230 TAMPERE

Taruelma Heikkinen kertoo  kokemustietokirjoituksessaan etukäteen arvioiden aivan tavallisen oloisesta, "normaalista", tenavasirkusryhmästä.  Ryhmä osoittautuikin vilkkaaksi, osallistujilla ei ollut yhteistä kieltä eikä tapaa toimia ryhmänä. Alun "katastrofitunnelmista" edettiin iloiseen ja kannustavaan kevätdemoon.

Taruelma on Espoon esittävän taiteen koulun päätoiminen tuntiopettaja ja sirkuslinjan vastaava. Hän on valmistunut Turusta sirkusohjaajaksi ja Teatterikorkeakoulusta opettajaksi. ESKOssa voi opiskella sirkustaiteen laajaa oppimäärää.

Petra

ESKOn Sirkustenavat

Taruelma Heikkinen

Sirkustaiteen päätoiminen opettaja

Espoon esittävän taiteen koulu | www.esko.fi

Espoossa on aloitettu kokeilu, jossa taiteen perusopetusta järjestetään päiväkoti-ikäisille päiväkotipäivän aikana. Ajatuksena on järjestää harrastustoimintaa päivällä ja näin mm. rauhoittaa perheiden kiireisiä arki-iltoja harrastusrumbalta. Esko aloitti sirkustenavaryhmän syksyllä 2013 eräässä Espoolaisessa päiväkodissa. Kyseessä on varsin helpolta kuulostava konsepti, jossa lapset tulevat kesken päivän päiväkodin saliin sirkustunnille. Päiväkodin kanssa oli sovittu, että yksi päiväkodin työntekijöistä on aina mukana avustamassa opettajaa tunneilla. Ajatus oli, että mukana olisi aika sama hoitaja, mutta vuoden aikana päiväkodin henkilöstön vaihtuessa tämä idea romuttui. Tunnin pituus oli 45 min ja 3-5 -vuotiaita oppilaita oli 9 kappaletta. 

Ensimmäisellä tunnilla kohtasin energisen lapsiryhmän. Olin huolellisesti suunnitellut tunnin, mutta homma ei mennyt lainkaan kuten olin ajatellut. Aiemmin olin opettanut tämän ikäisiä lapsia Eskon perheryhmässä ja minulla oli itselläni lapsia, joten luulin tietäväni miten tämän ikäisten kanssa toimitaan. Kohtasin kuitenkin päiväkotiryhmässä joukon lapsia, joista suurimmalla osalla äidinkieli olikin jokin muu kuin suomi ja perinteiset hippaleikit ym olivat ihan uusi juttu. 

Ensimmäisellä tunnilla minusta tuntui, kuin en olisi osannut lainkaan ryhmänhallintataitoja. Lapset eivät kuunnelleet ohjeita tai kun kuuntelivat eivät tehneet mielestäni lainkaan ohjeiden mukaan. He eivät osanneet sellaisia perusasioita, joita jostain syystä oletin heidän osaavan. Halusin lapset mukaan yhteiseen kivaan toimintaan, mutta tämän tyyppinen toiminta oli ryhmän lapsille täysin uutta. Ja täytyy myöntää, että taisin suunnitella ensimmäisen tunnin aivan liian vaikeaksi. Hippaleikit, venyttely ja akrobatiajonossa seisoskelu ei siis onnistunut. Piti muuttaa suunnitelmaa.

Seuraaville tunneille päätin siis toimia toisin. Vaihdoin hippaleikin musiikin mukana liikkumiseen eli kun musiikki soi, liikutaan annetun ohjeen mukaan hyppien, takaperin tai vaikka jotain eläintä matkien. Musiikin loppuessa sitten puolestaan pysähdytään paikoilleen. Ensimmäisillä kerroilla ryhmä vain juoksi täysillä ympäri salia kaikista ohjeista huolimatta ja pysähdykset musiikin loputtua tapahtuivat pitkällä viiveellä jos silloinkaan. Pikku hiljaa oppilaat oppivat eläytymään tilanteeseen ja liikkumaan ohjeen mukaan. Yritin itse parhaani mukaan tehdä mukana ja näyttää mitä tehdään. Osa avustajistakin lähti mukaan toimintaan ja kannusti lapsia liikkumaan, vaikka toiset kyllä selvästi välttelivät osallistumista. Tämän lisäksi opettelimme pikkuhiljaa myös hippaleikin periaatteet, vaikka vaikeaa se oli. Loppu keväällä töpselihippa sujui jo aika hyvin. Leikkien sääntöjen oppiminen oli vieraskielisille lapsille selvästi vaikeampaa kuin suomenkieltä äidinkielenään puhuville. Siksi yksinkertainen musiikkileikki olikin tälle ryhmälle toimiva lämmittely.

Toinen iso havainto oli, että akrobatiatemppuihin jonottaminen oli huono idea. Siirryinkin hyvin pian siihen, että akrobatialiikkeet olivat vain osa temppurataa, joka tehtiin joka tunnilla. Temppuradalla esteet vaihtelivat kerrasta toiseen ja temppuradalla  avustaminen oli päiväkodin hoitajan vastuulla, kun minä puolestani vastasi akrobatiaosuudesta. Tätä ajatusta akrobatia-temppuradasta olen käyttänyt muidenkin ryhmieni kanssa. Eihän jonottaminen ole kenenkään mielestä kivaa. Myös akrobatiatemppujen vaikeusastetta muutin siitä, mitä olin alun perin ajatellut. Aasipotkut ja tukkikieriminen olivat jo aika vaikeita, kuperkeikasta nyt puhumattakaan. No, hypittiin sitten yhdellä jalalla, mentiin karhukävelyä ja välillä myös ihan kontattiinkin. Mutta kyllä sitä kuperkeikkaakin harjoiteltiin ja muutamalta oppilaalta se alkoi sujua mallikkaasti.

Tärkeäksi asiaksi tässä ryhmässä, kuten kaikissa muissakin opetusryhmissäni, nousi opetustunnin rakenne ja sen toistuminen samana tunnista toiseen, vaikka leikit ja harjoitteet vaihtelivat. Oppilaat tiesivät, että aina aluksi tultiin piiriin istumaan istuinlevyjen päälle. Lämmittelyjen jälkeen tuli temppurata ja akrobatiaa jne. Tunti lopetettiin aina sirkuskumarruksiin. Rutiinit luovat turvallisuutta, vaikka ne ohjaajasta tuntuvat välillä raskailta ja rajoittavilta. Toinen asia johon myös haluan kiinnittää huomiota on ohjeiden antaminen. Pyysin lapset aina istumaan samaan paikkaan kun annoin toimintaohjeita. Tämäkin toimintamalli auttoi lapsia rauhoittumaan siihen mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Vuosi ryhmän kanssa ei ollut helppo ja sirkustenavien tunnin jälkeen tunsin usein olevani aika poikki, sen verran vauhdikkaita tunnit olivat. Kaiken kaikkiaan alun katastrofitunnelmista selvittiin, kun luotiin ryhmälle selvät toimintamallit ja opetuksen tavoitteet ja sisällöt muutettiin opetusryhmän taitoja vastaavalle tasolle. Oppilailla oli sirkustunnilla hauskaa ja he oppivat uusia asioita. Kevään päätteeksi teimme pienen demonstraation päiväkodin kevätjuhlassa, muutama karhukävely, kuperkeikka ja vannetemppu. Palaute oppilaiden vanhemmilta oli positiivista ja kannustavaa. Seuraavana vuonna lukujärjestykseni muuttui niin, etten enää opettanut tätä ryhmää. Tavallaan harmi, kun oli juuri saanut asiat rullaamaan. 

Viikon blogitekstissä Katja Ranta-Penttilä avaa omaa käsitystään tuntisuunnittelusta ja kertoo  muistilistan avulla miten hän itse rakentaa ja reflektoi opetushetken.

Tuntisuunnittelu on likikaima esityksen rakentamiselle. Samat: mistä materiaaleista, millä tavalla, mihin asiayhteyteen ja tarkoitukseen tai mitä, missä, milloin, miksi, ketkä, kenelle ja miten kysymykset ovat läsnä tässäkin tilanteessa. 

Taidekasvatuksessa sisältö, muoto ja tavoite kulkevat mukana niin opettaessa kuin esitystä tehdessäkin. Näidenkin rakenteiden takana on kysymys: miten tämä vastaa kokemustani maailmasta, mikä on maailmankuvani ja ihmiskäsitykseni?

Petra

Tavoite ohjaa sisällön rakentumista

Katja Ranta-Penttilä

Jokaisella meillä on ohjaajina erilaiset tilanteet lähteä ohjaamaan. Onko ryhmä, paikka ja aihe jo valmiiksi määritelty vai aloitatko aivan tyhjästä? Ajattelen, että ohjaajan pitäisi  suunnitella tunti ryhmälähtöisesti, oli kyseessä sitten akrobatia tai improvisaatio. Tässä kohtaa koen, että tuntisuunnitelmat nousevat arvoonsa. Kentällä on ollut välillä kiistelyä siitä, olisivatko ne välttämättömiä, mutta oman kokemukseni kautta ajattelen, että valmiiksi suunniteltu on puoliksi tehty. Hyvin harvoin suunnitelmani ovat menneet sen mukaan mitä olen tehnyt, mutta aina suunnitelmaa tehdessä, tulee käytyä läpi omaa työkalupakkiaan ja ajatuksiaan tulevasta teemasta. Totuus tulee ilmi vasta kun ryhmä on paikalla ja toiminnassa, mutta silloin suunnitelman avulla on helpompi improvisoida. 

Nimenomaan erityisryhmien ohjaamisessa suunnitelmat tuovat mukanaan oppimisympäristöön tarvittavaa johdonmukaisuutta ja turvallisuutta. Toteutan samaa tuntirakennetta kaikissa ryhmissäni, mutta laajempi soveltaminen on haasteellisempaa erityisryhmissä, sillä mm. autismin kirjon oppilailla on vaikeuksia sopeutua äkkinäisiin  muutoksiin ja näin ollen, uudet asiat täytyy tuoda rauhallisessa ja suunnittelussa muodossa esiin. Näiden ryhmien kanssa esimerkiksi uuden lajin tuominen ryhmään vaatii rauhallista alustusta jo edellisellä kerralla. Kun tunnin rakenne pysyy samanlaisena (ks. Sosiaalisen sirkuksen hyvien käytäntöjen opas) on tuttuun kaavaan helppo lisätä uutta. 

Minulle yksi erityisen toimiva ratkaisu on ollut keksiä yhdessä paikka tai paikkoja joissa oppilaat pääsevät purkamaan turhautumistaan tms. itse valitsemallaan tavoilla. Joka tunnin jälkeen käydään yhdessä läpi, kuinka tunti meni ja mitä ensi kerralla tapahtuu.

Tuntisuunnitelmaan vaikuttaa myös tietenkin se, missä kurssi pidetään. Mahdollisuuksien mukaan valmistelen tilan etukäteen niin, että itse tuntitilanteessa vältän ylimääräistä toimintaa. Usein sosiaalisen sirkuksen ryhmätilanteissa on helpompaa, että tila on yksinkertainen ja sopivan kokoinen, niin että kaikilla on mahdollisuus liikkua vapaasti, mutta myös pysyä ohjaajalla ”käsissä”. 

Suunnittelen ja rakennan tunteja pohtimalla seuraavia asioita:

• Mikä on tunnin teema tai aihe? Jos kurssi on pidempi, kuinka jaan eri osa-alueet järkevästi koko kurssin ajalle.
• Teema ja aihe suhteessa ryhmään. Jos kyseessä on jollain tavoin erityisryhmä, kuinka huomioin opetuksessa  kyseisen ryhmän haasteet. 
• Asiat oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Ohjaajana on hyvä olla kokeiluasteella osassa tekemistä. Joskus voi epäonnistua! Kokeileminen kannattaa!
• Jokaisen harjoituksen syy-seuraus suhde. Mikä on tavoite sillä tunnilla ja mikä on tavoite koko kurssilla?
• Tunnin /työpajan aikatauluttaminen. Jälkeenpäin tarkasteltuna: toteutuiko? Ohjaajina annamme esimerkkiä rytmeistä, rutiineista ja täsmällisyydestä, joka on myös erityisen tärkeää sosiaalisen sirkuksen piirissä. 
• Tunnin/kurssin/ työpajan lopuksi  on aika pohtia omaa ohjaajuutta: mikä onnistui ja missä olisi voinut vielä kehittää. Jos kurssilta tuli haastavia tilanteita esiin, olisinko voinut tehdä asioita toisin? Mikä johti haastavaan tilanteeseen?

Erilaisten ryhmien kanssa toimimisessa on usein kysymys yhdenvertaisuuden edistämisestä ja toteuttamisesta. Ajatuksesta, että yhdenvertaisuus on hyvinvoinnin perustassa ja että kaikilla on yhtäläiset ihmisoikeudet.

Tiedetään, että toisesta kulttuurista tulevien ihmisten kohtaaminen vaatii tiedollista, taidollista  ja asenteellista kompetenssia. Toiminnassa tarvitaan erilaisuuden hyväksymistä, epävarmuuden sietämistä sekä luovia ja joustavia menetelmiä. Lisäksi tarvitaan kykyä tunnistaa omia ennakkoluuloja ja ajattelun vääristymiä sekä halua tutkia omia näkemyksiä ja uskomuksia. 

Sirkuksen olemuksessa on yhteisöllisyyttä, vierauden ja toiseuden läsnäoloa ja  toisin katsomisen mahdollisuutta. Sirkuksessa voi olla hyvä monella tavalla, eikä ole yhtä oikeaa tapaa tehdä. Erilaisuus tuottaa rikkautta ja moninäkökulmaisuutta ja opettaa samalla kohtaamaan vieraita ja outoja asioita. 

Siksi sirkus, kun puhutaan turvapaikkahakijanuorten aktivoimisesta, kotouttamisesta ja integroinnista suomalaiseen yhteiskuntaan.

Tiedon puute, kielivaikeudet ja  aukot vieraiden kulttuurien tuntemuksessa on koettu laadukasta monikulttuurisuustyötä ja ryhmätoimintaa estävinä asioina. Suomen Nuorisosirkusliiton sosiaalisen sirkuksen jaosto järjestää tammikuun puolessa välissä  Taidelähtöiset menetelmät vastaanottokeskuksissa tapahtuman. Tilaisuuden yhtenä tavoitteena on  lisätä tietoa ja ymmärrystä  vastaanottokekusten arjesta ja niissä asuvien ihmisten toimintamahdollisuuksista. 

Sitä odotellessa voi lukea Katja Ranta-Penttilän kokemuskirjoituksen Sampolan koulun valmistavan opetuksen ryhmästä.

Petra

Sampolan koulun valmistavan opetuksen ryhmä

Katja Ranta-Penttilä 

Sampolan koulu oli 7 - 9 vuosiluokille opetusta antava koulu Tampereen Kalevan kaupunginosassa. Koulun painotusalueet olivat matematiikka ja tietotekniikka. Sampolan koulussa oli myös valmistavaa maahanmuuttajaopetusta. Koulu lopetti toimintansa 2011.

Maahanmuuttajille järjestettävän valmistavan opetuksen tavoitteena on edistää opetukseen osallistuvien oppilaiden tasapainoista kehitystä ja integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan sekä antaa tarvittavat valmiudet perusopetukseen siirtymistä varten. Opetuksen tavoitteena on lisäksi edistää oppilaiden äidinkielen hallintaa ja oman kulttuurin tuntemista. (Opetushallituksen määräys 69/011/95.)

Tavoitteet ryhmälle asetettiin yhdessä sirkusohjaajien ja ryhmän omien opettajien kanssa. Lisäksi ryhmän oppilailta kysyttiin, mitä sirkuslajeja he haluaisivat harjoitella vuoden aikana. 

Ryhmän tavoitteiksi muotoutui eri sirkuslajien oppimisen lisäksi tutustuminen ja ryhmäytyminen, rauhassa tekemisen ja pienryhmätoiminnan harjoittelu, sääntöjen noudattaminen, flow-kokemusten saavuttaminen sekä keskittymiskyvyn ja kärsivällisyyden kehittäminen.

Mamu-ryhmän kanssa työskentely sujui hyvin lähestulkoon aina. Rakensin tunnin samoin kuin muutkin sirkustunnit: alkupiiristä lämmittelyjen ja venyttelyjen kautta lajiharjoitteluun ja loppupiiriin. Kevätkaudella lajiharjoittelu-osuus jaettiin kahteen osaan:  yhteiseen lajiharjoitteluun ja oman lajin harjoitteluun.

Ajateltavaa ja kysymyksiä oli paljon. Mietin usein, mitä tulee tapahtumaan. Tietämättömyys uusista kulttuureista toi lisäjännitystä ja pohdittavaa sirkuslajien opettamiseen. Tulisiko harjoituksia muokata eri tavalla? Voiko tytöt ja pojat tehdä yhdessä? Kuinka vaatteet? 

Suurin haaste oli kuitenkin kielimuuri, joka vaikeutti sääntöjen ja ohjeiden opettamista ryhmälle. Ratkaisuksi tähän, kaikista säännöistä, ohjeista ja toiminnoista tehtiin kuvakortteja. Tässä ryhmässä huomasi, mitä tapahtuu jos alusta asti ei saa kommunikoiduksi sääntöjä ja ryhmätoiminnan periaatteita selvästi. Tällä kertaa kaikki meni hyvin. Ajattelin usein, että jos olisi villimpiä oppilaita niin tilanne voisi riistäytyä akkiä käsisitä. Opin, että yhteiset pelisäännöt pitää saada selväksi, tavalla tai toisella!

Sirkusteltta tärisee ja maneesi tutisee. Maailmalla tapahtuu kamalia. Mitä me sirkuslaiset voisimme tehdä? 

Yhdenvertaisuus on kirjattu Nuorisosirkusliiton ja monien jäsenyhteisöjen arvoihin.  Ja miksi ei olisi: yhteisöllisyys on sirkuksen juurissa ja  toimivan yhteisöllisyyden perustassa on yhdenvertaisuus. Tähän arvoon on hyvä palata. Mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa minulle? Toteutuuko se? Voisiko jotain tehdä toisin tai paremmin? 

Sirkus oppimisympäristönä on loistava paikka miettiä normeja ja normaaliutta. Ulkoapäin katseltuna toiminta ei ehkä vaikuta normaalilta laisinkaan.  Mikä sirkuksessa on normaalia? Minkälaisia muotteja me teemme? Mahtuvatko kaikki halukkaat niihin?

Asennekasvatus ja tietoisuus omista arvoista, käsityksistä ja tavoista ei ole merkityksetöntä. Pieneltä tuntuvan toiminnan vaikutukset ovat mittavat. 

Anita Mäntynen-Hakem, tämän viikon artikkelin kirjoittaja, on sosiokulttuurisen innostamisen ja yhteisöpedagogiikan käytäntöjen asiantuntija. Hän on koulutukseltaan humanistisen ja kasvatusalan opettaja (AMK), yhteisöpedagogi (AMK) ja kulttuuriohjaaja. 

Kulttuurikameleontit on vuonna 2003 perustettu kansalaisjärjestö, jonka tarkoituksena on edistää kulttuurien välistä vuoropuhelua sekä kansainvälistä ja monikulttuurista tietoutta Suomessa.

Petra

Yhdenvertaisuus ja syrjinnänvastaisuus ryhmätoiminnassa

Anita Mäntynen-Hakem, Kulttuurikameleontit ry

Yhdenvertaisuus on laissa turvattu perusoikeus, joka kieltää syrjinnän. Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Kaikilla ihmisillä tulee olla yhdenvertaiset mahdollisuudet osallistua, kehittyä ja saada palveluita, esimerkiksi kaikilla nuorilla tulee olla mahdollisuus itse valita, mihin harrastukseen osallistuu ja tulla siellä hyväksytyiksi sellaisena kuin on. Ryhmänohjaajan yhtenä tärkeänä tehtävänä on turvata yhdenvertaisuus toiminnassa ja edistää syrjinnänvastaisuutta. 

Syrjintä voi olla välitöntä tai välillistä, se voi ilmetä rakenteellisena syrjintänä, esteellisyytenä tai häirintänä. Häirintä on henkilön tai ihmisryhmän arvon ja koskemattomuuden tarkoituksellista tai tosiasiallista loukkaamista. Vaikka toiminnassa toteutuisi yhdenvertaisuus palvelujen saatavuuden ja esteettömyyden näkökulmasta, voi ryhmässä silti olla syrjityksi tulemisen kokemuksia. Häirintä eli esimerkiksi epäasialliset vitsit tai nimittely tuottavat kohteelle häpeää ja tunteen yhteisön ulkopuolelle jäämisestä. 

Rasismi on yksi syrjinnän muodoista. Rasismia on ihmisen tai ihmisryhmän asettaminen muita alempiarvoiseen asemaan hänen ihonvärinsä, kulttuurinsa, etnisen taustansa, äidinkielensä tai uskontonsa vuoksi. Taustalla ovat vanhat, tieteen aikoja sitten kumoamat rotuopit ja ideologiat, joiden mukaan kulttuurin tai biologisen perimän perusteella ihmiset olisivat eriarvoisia ja eritasoisesti kehittyneitä. 

Normit ovat oletuksia siitä, millaisia ihmiset ovat tai millaisia heidän pitäisi olla ollakseen ”normaaleja”, ja normeja ylläpidetään puheissa, käsitteissä ja määritteissä, myös esimerkiksi oppikirjoissa ja muissa materiaaleissa. Normit ovat muotteja, joihin ikään kuin pitäisi mahtua, vaikka kaikki eivät mahdu. Normatiivisuus vaikuttaa ihmisen kokemukseen itsestä, kaventaa itsemäärittelyoikeutta ja itseilmaisun vapautta sekä tukee rakenteellisen syrjinnän olemassaoloa. 

Miten teen ryhmätoiminnasta mahdollisimman yhdenvertaista?

Samanlainen kohtelu kaikille ei ole välttämättä yhdenvertaista toimintaa, sillä osallistumisen esteetkin ovat erilaisia. Yhdenvertaisuuslaki mahdollistaa positiivisen erityiskohtelun eli erityistoimenpiteet ja -järjestelyt, jos henkilö tai ryhmä on ilman niitä vaarassa jäädä eriarvoiseen asemaan.

Yhdenvertaisen ryhmätoiminnan avainhenkilö on hyvä ohjaaja, joka on rakentavan, moniarvoisen ja syrjimättömän toiminnan tukija. Hän auttaa ryhmän jäseniä rakentamaan positiivista minäkuvaa ja vahvaa identiteettiä sekä edistää heidän voimaantumistaan. Ohjaajan tehtävänä on myös syrjinnän ja rasismin ennaltaehkäiseminen, syrjintään ja rasismiin puuttuminen sekä niitä kokeneiden tukeminen. 

Ohjaajalla tulee olla valmiuksia tunnistaa syrjintää ja rasismia sekä ymmärrystä syrjinnän vaarassa olevien ja monikulttuuristen nuorten elämästä ja kokemusmaailmasta sekä peloista ja hankauksista, joita moninaisessa yhteisössä voi syntyä. Ohjaajan maailmankuva, ihmiskäsitykset ja arvomaailma heijastuvat ryhmän toimintaan. Ohjaajan tuleekin pohtia omaa suhdettaan omiin tapoihinsa ja arvoihinsa, muutokseen ja pysyvyyteen sekä esimerkiksi normatiivisuuteen, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttoon, maahan muuttaneisiin ja eri uskontoihin. 

Yhdenvertaisuutta voidaan edistää myös esimerkiksi tekemällä yhteisesti sovitut yhdenvertaisen toiminnan pelisäännöt ja organisaation yhdenvertaisuussuunnitelma sekä käyttämällä vaikkapa globaalikasvatusmenetelmiä ja rasisminvastaisia menetelmiä osana toimintaa. 

Yksi sirkustoimintaankin sopiva ja sovellettava toimintamalli on Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry:n yhteiskumppaneineen kehittämä Art Against Racism (AAR). AAR-työpajoissa käsitellään rasismia yhteisöllisen taidekasvatuksen avulla ja Allianssi on julkaissut tästä rasisminvastaisesta taidetoiminnasta oppaan keväällä 2015. Oppaassa esitellään neljän tunnin mittainen esimerkki 8-askeleisesta Art Against Racism –työpajasta http://primapaper.fi/allianssi/muita-julkaisuja/aar/primapaper s. 61, jota voi soveltaa myös käsittelemään esimerkiksi laajemmin syrjintää. 

Lähteet:

Art Against Racism – opas rasisminvastaisesta taidetoiminnasta nuorten kanssa. 2015. Allianssi ry. (Nettijulkaisu: http://primapaper.fi/allianssi/muita-julkaisuja/aar/primapaper) 

Ihmisoikeudet.net-sivusto (http://ihmisoikeudet.net/) 

Kanninen, S. & Markkula, H. 2011. R-sana – kirja rasismista ja siihen puuttumisesta. Pelastakaa Lapset ry. Karisto Oy:n kirjapaino.

Jyrkiäinen, S., Sievänen, P., Stenbäck, J. & Suvilaakso, A. 2012. Toisella katsomalla – maahanmuuttajista maahan muuttajiin. Helsinki: Kulttuurikameleontit ry/ Oy Nordprint Ab 

Tämän viikon Sirkuksen maailmassa on Katja Ranta-Penttilän kokemustietokirjoitus  erilaisista erityisryhmistä ja työtavoista jotka hän on havainnut toimiviksi. 

Katja on opiskellut kokiksi, liikunnanohjaajaksi, näyttelijän työtä Tampereella, fyysistä ilmaisua Kööpenhaminassa ja teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Helsingissä. Hän kertoo, että teatteri ja sirkus ovat lajeina mahtavia, koska kaikille löytyy niistä paikka. Sosiaalisen sirkuksen parissa hän aloitti Sorin Sirkuksella ja on sittemmin jatkanut samoja töitä omassa yrityksessään. 

Minulle Katjan tekstistä nousee taiteiden välisyys sekä sinnikäs uusien toimintamuotojen- ja tapojen hahmottaminen käytännön työtä tekemällä. 

Omalta erikoipedagogiikan luennolta muistan luennoitsijan ajatuksen kosketuksen merkityksestä lasten ja nuorten kohdalla joilla on tarkkaavaisuushäiriö. Luennoitsija kertoi että uiminen on auttanut, hänen kokemuksensa mukaan, useita. Joka puolelta ympäröivä vesi ohjaa hahmottamaan oman kehon rajat. Rajojen hahmottaminen puolestaan auttaa havaintojen suuntaamisessa ja jäsentämisessä. Sisäistä meteli ja ärsyketulvaa kanavoituu, yhdistyy ja integroituu.  Paksuilla alastulomatoilla näyttää olevan samankaltainen vaikutus.

Petra

***

Kokemuksia ja huomioita erityisryhmistä

Katja Ranta-Penttilä

Koivikkopuiston sairaalakoulu-projekti

Projekti alkoi 2009 sairaalakoulussa Tampereella Koivikkopuistossa. Kaupunki tilasi minulta ja työpariltani kestoltaan kolmivuotisen projektin, jonka tarkoituksena oli kouluttaa Koivikkopuiston opettajia, jotta he käyttäisivät sirkusta ja draamaa työkaluna koulussaan. Ideana oli, että olismme siellä neljä kertaa vuodessa muutaman viikon kerrallaan. Ryhmissä oli alakoululaisia (1 - 6 lk.), joista osa tuli ulkopuolelta eli he kävivät koulua jaksoittain ja osa asui sairaalakoulussa. Toiminta oli osa koulupäivää. Oppilaiden kannalta toiminta ei ollut vapaaehtoista. Myös opettajille koulutukset olivat osa työaikaa.

Projektin alussa kouluttimme opettajia eli kerroimme mitä draaman ja sirkuksen käyttö opetuksessa tarkoittaa ja miksi näitä työtapoja käytetään. Keskustelimme heidän haasteistaan ja siitä, mihin he tarvitsevat apua ja haimme yhdessä työmalleja koulun käyttöön. Tavoitteet lähtivät näistä tarpeista ja olivat aika laajoja koska jokaisella luokalla oli omat juttunsa. Isoimmat tavoitteet olivat oppilaiden motivaation ja itseluottamuksen kartuttaminen ja että oppiminen tapahtuisi jollain muulla tavalla kuin pulpetissa istuen.

Opetimme lapsia kaksi tai kolme kertaa. Näitä opetushetkiä opettajat seurasivat sivusta. Sitten opettajat tekivät itse tuntisuunnitelmat ja toteutuksen. Keskustelimme, kuinka ne menivät, mitä puuttui tai mitä olisi voinut lisätä. Konfliktin sattuessa ulkopuolelta näkee selvemmin, miten olisi voinut toimia. Vaikka työtä tehdään oppilaille niin tärkeää on, että opettajat huomaavat lapset eri näkökulmasta. Eli kun joku muu opettaa heitä muulla aiheella, niin he näkevät lapsista ”Aa, tuo ei olekaan niin hankala ja ei pistäkään joka asiaan vastaan. Se osaakin jotakin.” Tällöin motivaatio tulee myös opettajalle. Toivoimme "salaa", että lapset tulisivat nähdyiksi eri lailla näissä tilanteissa. 

Luottamuksen saaminen ja antaminen on tärkeää. Oli ensimmäisiä kertoja, kun harjoittelimme koordinaatiojuttuja palloilla ringissä. Yksi poika heitti palloa kädestä toiseen kaverin kanssa kädet ristissä. Sanoin ”hyvä!” koska minulle on opetettu, että pitää antaa positiivista palautetta. Kaikki rupesivat nauramaan ”ollaanko me jotain tarhalaisia!??” Olin aivan nolona. Se kehuminen ei tullut minulta luontevasti, vaan sanoin sen, koska pitää antaa palautetta. Se oli minulle oppi, että kaikki palaute, minkä annat, pitää tulla sydämestä. Varsinkin lapset ja nuoret haistavat heti, jos olet epäaito tai et tarkoita, mitä sanot. Luottamus tulee vain rehellisyyden ja aitouden kautta. Sanoin heille ”mä oon ihan pulassa teidän kanssa. En oikeasti tiedä, mitä teen. Ja yleensä vastaus haaste tilanteeseen tulee itse oppilailta.

Yleisesti sanottuna erityis ryhmien kanssa suurin haaste on opettajat ja vanhemmat riippuen siitä, tuleeko ryhmä itsessään vai jonkin koulun tai organisaation kautta. Sieltä tulevat suurimmat vastustukset, epäluulot ja auktoriteetti sivussa. Toimintaa sabotoidaan sillä, että opettajat tai vanhemmat istuvat rivissä sivussa katsellen ja arvioiden. Tämä ei esimerkkinä anna kenellekään mitään hyvää eikä teinejä kiinnosta tehdä silloin yhtään mitään. Tai poikkeuksetta kaikissa projekteissa ja työpajoissa, joissa olen ollut mukana, tulee kommentteja ”no, eihän se Matti pysty!” ”Ai tollasia suunnitelmia! No, eihän tolla ryhmällä voi tehdä mitään tällasta!

Kuiva-kala, keskustelu ja muita keinoja

Työtapojen valitseminen on hetkessä elämistä. Myös tilan valmistaminen ja valmiiksi laittaminen on tietysti kaikissa ryhmissä tärkeää, mutta varsinkin erityisryhmien kanssa. Kun menen tilaan, laitan kaiken ylimääräinen pois. Laitan paikat valmiiksi, esimerkiksi tyynyt tai teipillä ruksi, jotta ryhmä ei pääse hajoamaan, vaan että se on heti alusta lähtien kontrollissa.

Ongelmatilanteissa olen kokeillut lähteä omalta mukavuusalueelta. Jos jutut, mitä itse tekee, eivät toimi, niin on repäistävä jokin ”kuiva kala pyykissä”-harjoitus, jonka kanssa itselläkään ei ole hajua, mitä tekee. Ja lähtee vaan kokeilemaan. Tietyllä tavalla kun ollaan jo metsässä, niin ei voi mennä syvemmälle.

Toinen asia on, että on kommunikoitava muiden ihmisten kanssa, jotka ovat alalla. Itselle on todella tärkeää käydä vuoropuhelua toisten kollegoiden ja kavereiden kanssa läpi. Lisäksi kysyn oppilailta. ”Tämä ei toimi. Mitä me tehdään?” Käytän myös paljon erilaisia draamallisia harjoitteita, joiden avulla eletään oikea ongelma, esimerkiksi tarinateatterin tai improvisaation avulla. Tai piirrämme. Eli lopetan tuntisuunnitelman ja rakennan draaman keinoin meidän ongelmaa. Pitää myös aina muistaa, että sinun pitää olla itse innostunut ja uskoa mitä, mitä teet. Se on suurin motivaattori. On myös oltavan jonkinlainen ihmistuntemus, että osaa napata sellaisia juttuja, joissa jokainen pystyy olemaan itsensä kautta mukana.

Yksi tärkeimmistä asioista erityisryhmillä on se, että he oppivat rentoutumaan ja olemaan hetkessä itsensä kanssa koska se on monille hyvin vaikeaa. Erityisryhmissä jätän aina tilaa eniten rentoutumiselle loppuun. Miljoonista eri rentoutuskokeiluista ei ole toteutunut rentoutus-cd:t tai tarinat. Sudit ja kevyt kosketus ärsyttää heitä, joten aikoinaan ostimme maaliteloja, joilla vedettiin kunnolla oppilaat läpi. Kosketuspinta-alan on oltava laaja. Joskus joku opettaja tuli kesken tunnin ja näki oppilaista vaan päät jättikokoisten alastulopatjojen alla. Aluksi asiaa hieman kyseenalaistettiin, mutta oppilailla koko kehon konkreettinen painaminen tuntui auttavan. Usein autismin kirjon kohdalla puhutaan koskettamisyliherkkyydestä, mutta lääppiminen ja hipelöiminen on se, mikä ärsyttää. Koskettamisen on oltava reilua. Pareittain tehdessä kyseessä oli myös luottamus siihen, etteivät he satuta kaveria. Oli hienoa nähdä ryhmissä kasvu siihen, että aina kun kysyy, mitä he halusivat tehdä, niin aina vastauksena oli rentoutus. Loppujen lopuksi viimeisillä kerroilla hierottiin 45 minuuttia joko teloilla tai tennispalloilla.

Motivaattorijutut, kuten herneitä purkkiin, toimivat myös hyvin. Tätä kehitimme työparini Tytti Vuolteen kanssa pitkään, kun mietimme, miten saamme heidät motivoitua tekemään jotakin kun ei heitä kiinnosta mikään. Erityisnuorilla ei aina ole pidempi kestoisia suunnitelmia, joten heille ei voi antaa isoja haasteita. Meillä oli  Sorin Sirkuksella tavallisia erikokoisia leivontamittoja ja kysyimme lopuksi, miten heillä on mennyt sinä päivänä ryhmänä, ei yksilöinä. He saivat itse arvioida joka tunnin jälkeen jonkun niistä mitoista. Jos oli mennyt täydellisesti, he saivat isoimman mitan ja jos huonommin, niin pienen mitan. Siinä tuli palaute heti kun mietitiin, mikä meni vikaan, mikä meni hyvin. Kun he saivat pilttipurkin täyteen, niin he pääsivät trampoliinille, mikä oli heille iso juttu. Rentoutus oli toinen. Siinä on hyvä olla välietappeja, että he saavat esimerkiksi mehujäät, kun purkki on puolillaan, jotta motivaatio pysyy yllä. Pienet voitot ovat tärkeitä, ettei aseta itselle eikä ryhmälle isoja haasteita. Voitto on jo se, että he pysyvät koko tunnin luokassa tai kukaan ei sano ”koska me lopetetaan”.

Yksi harjoitus oli puu, mitä rakensimme yhdessä. Tein seinälle puun rungon, johon jokainen sai joka tunnin jälkeen joko mädän omenan, kunnollisen omenan tai lehden. Jos oli kirjoittanut aiemmin mädän omenan taakse ”en uskaltanut kertoa sana kerrallaan tarinaa”, niin sitten kun asian oli uskaltanut tehdä tai siinä pääsi eteenpäin, niin mätä omena piti vaihtaa kunnon omenaan. Lopussa meillä oli kunnon omenapuu.

Tunneilmaisu

Yksi tärkeimmistä asioista  erityislasten  opettamisessa on mielestäni heidän tunteiden huomioiminen ja miten näitä tunteita ilmaistaan.  Monesti heillä on patoutumia ja he haluavat aukoa päätänsä, olla vihaisia ja hakata. Pitää löytää keinot, joilla tunteita pystytään purkamaan. Usein näkee, että työntekijöiden on hankalaa kohdata lasten ja nuorten tunteita ja keinoksi on valittu hillitseminen ja rauhoittaminen. Sairaalakoulussa kehittelimme seuraavan tavan toimia. Sovimme ja kehitimme lasten kanssa yhdessä ne pisteet, missä he haluavat mitäkin tehdä. Esimerkiksi huutopaikka oli välinevarasto, jossa saa huutaa niin paljon kuin haluaa, kun menee hermo. Tyynypaikassa sai makoilla, jos halusi omaa rauhaa. Ja sitten oli paikka, jossa sai hakata täysiä patjaa. Eli oli kolme paikkaa ja keinoa, millä he pystyivät purkamaan itsestään pahat olot pois. Aluksi he menevät makoilemaan huvikseen, koska heillä oli siihen mahdollisuus. Sitä ei kuitenkaan jatkunut kauan, koska he tajuavat, että heille annetaan mahdollisuus ja ilmaisun vapaus.

Ajattelen, että lapselle on annettava mahdollisuus kiukutella, koska jostainhan se huutaminen, riehuminen ja itkeminen johtuu. Suurin osa erityisnuorista sanoo, että oli tyhmää, koska heistä on kivaa, että niin voi sanoa. Ei hän tee sitä sen takia, että haluaa kiusata aikuista. Sitä kautta rakentuu myös luottamus, että heille annetaan mahdollisuus: hyväksytään mielialan muutokset ja se, minkälaisia he ovat.