Tämän viikon Sirkuksen maailmassa on Katja Ranta-Penttilän kokemustietokirjoitus  erilaisista erityisryhmistä ja työtavoista jotka hän on havainnut toimiviksi. 

Katja on opiskellut kokiksi, liikunnanohjaajaksi, näyttelijän työtä Tampereella, fyysistä ilmaisua Kööpenhaminassa ja teatteri-ilmaisun ohjaajaksi Helsingissä. Hän kertoo, että teatteri ja sirkus ovat lajeina mahtavia, koska kaikille löytyy niistä paikka. Sosiaalisen sirkuksen parissa hän aloitti Sorin Sirkuksella ja on sittemmin jatkanut samoja töitä omassa yrityksessään. 

Minulle Katjan tekstistä nousee taiteiden välisyys sekä sinnikäs uusien toimintamuotojen- ja tapojen hahmottaminen käytännön työtä tekemällä. 

Omalta erikoipedagogiikan luennolta muistan luennoitsijan ajatuksen kosketuksen merkityksestä lasten ja nuorten kohdalla joilla on tarkkaavaisuushäiriö. Luennoitsija kertoi että uiminen on auttanut, hänen kokemuksensa mukaan, useita. Joka puolelta ympäröivä vesi ohjaa hahmottamaan oman kehon rajat. Rajojen hahmottaminen puolestaan auttaa havaintojen suuntaamisessa ja jäsentämisessä. Sisäistä meteli ja ärsyketulvaa kanavoituu, yhdistyy ja integroituu.  Paksuilla alastulomatoilla näyttää olevan samankaltainen vaikutus.

Petra

***

Kokemuksia ja huomioita erityisryhmistä

Katja Ranta-Penttilä

Koivikkopuiston sairaalakoulu-projekti

Projekti alkoi 2009 sairaalakoulussa Tampereella Koivikkopuistossa. Kaupunki tilasi minulta ja työpariltani kestoltaan kolmivuotisen projektin, jonka tarkoituksena oli kouluttaa Koivikkopuiston opettajia, jotta he käyttäisivät sirkusta ja draamaa työkaluna koulussaan. Ideana oli, että olismme siellä neljä kertaa vuodessa muutaman viikon kerrallaan. Ryhmissä oli alakoululaisia (1 - 6 lk.), joista osa tuli ulkopuolelta eli he kävivät koulua jaksoittain ja osa asui sairaalakoulussa. Toiminta oli osa koulupäivää. Oppilaiden kannalta toiminta ei ollut vapaaehtoista. Myös opettajille koulutukset olivat osa työaikaa.

Projektin alussa kouluttimme opettajia eli kerroimme mitä draaman ja sirkuksen käyttö opetuksessa tarkoittaa ja miksi näitä työtapoja käytetään. Keskustelimme heidän haasteistaan ja siitä, mihin he tarvitsevat apua ja haimme yhdessä työmalleja koulun käyttöön. Tavoitteet lähtivät näistä tarpeista ja olivat aika laajoja koska jokaisella luokalla oli omat juttunsa. Isoimmat tavoitteet olivat oppilaiden motivaation ja itseluottamuksen kartuttaminen ja että oppiminen tapahtuisi jollain muulla tavalla kuin pulpetissa istuen.

Opetimme lapsia kaksi tai kolme kertaa. Näitä opetushetkiä opettajat seurasivat sivusta. Sitten opettajat tekivät itse tuntisuunnitelmat ja toteutuksen. Keskustelimme, kuinka ne menivät, mitä puuttui tai mitä olisi voinut lisätä. Konfliktin sattuessa ulkopuolelta näkee selvemmin, miten olisi voinut toimia. Vaikka työtä tehdään oppilaille niin tärkeää on, että opettajat huomaavat lapset eri näkökulmasta. Eli kun joku muu opettaa heitä muulla aiheella, niin he näkevät lapsista ”Aa, tuo ei olekaan niin hankala ja ei pistäkään joka asiaan vastaan. Se osaakin jotakin.” Tällöin motivaatio tulee myös opettajalle. Toivoimme "salaa", että lapset tulisivat nähdyiksi eri lailla näissä tilanteissa. 

Luottamuksen saaminen ja antaminen on tärkeää. Oli ensimmäisiä kertoja, kun harjoittelimme koordinaatiojuttuja palloilla ringissä. Yksi poika heitti palloa kädestä toiseen kaverin kanssa kädet ristissä. Sanoin ”hyvä!” koska minulle on opetettu, että pitää antaa positiivista palautetta. Kaikki rupesivat nauramaan ”ollaanko me jotain tarhalaisia!??” Olin aivan nolona. Se kehuminen ei tullut minulta luontevasti, vaan sanoin sen, koska pitää antaa palautetta. Se oli minulle oppi, että kaikki palaute, minkä annat, pitää tulla sydämestä. Varsinkin lapset ja nuoret haistavat heti, jos olet epäaito tai et tarkoita, mitä sanot. Luottamus tulee vain rehellisyyden ja aitouden kautta. Sanoin heille ”mä oon ihan pulassa teidän kanssa. En oikeasti tiedä, mitä teen. Ja yleensä vastaus haaste tilanteeseen tulee itse oppilailta.

Yleisesti sanottuna erityis ryhmien kanssa suurin haaste on opettajat ja vanhemmat riippuen siitä, tuleeko ryhmä itsessään vai jonkin koulun tai organisaation kautta. Sieltä tulevat suurimmat vastustukset, epäluulot ja auktoriteetti sivussa. Toimintaa sabotoidaan sillä, että opettajat tai vanhemmat istuvat rivissä sivussa katsellen ja arvioiden. Tämä ei esimerkkinä anna kenellekään mitään hyvää eikä teinejä kiinnosta tehdä silloin yhtään mitään. Tai poikkeuksetta kaikissa projekteissa ja työpajoissa, joissa olen ollut mukana, tulee kommentteja ”no, eihän se Matti pysty!” ”Ai tollasia suunnitelmia! No, eihän tolla ryhmällä voi tehdä mitään tällasta!

Kuiva-kala, keskustelu ja muita keinoja

Työtapojen valitseminen on hetkessä elämistä. Myös tilan valmistaminen ja valmiiksi laittaminen on tietysti kaikissa ryhmissä tärkeää, mutta varsinkin erityisryhmien kanssa. Kun menen tilaan, laitan kaiken ylimääräinen pois. Laitan paikat valmiiksi, esimerkiksi tyynyt tai teipillä ruksi, jotta ryhmä ei pääse hajoamaan, vaan että se on heti alusta lähtien kontrollissa.

Ongelmatilanteissa olen kokeillut lähteä omalta mukavuusalueelta. Jos jutut, mitä itse tekee, eivät toimi, niin on repäistävä jokin ”kuiva kala pyykissä”-harjoitus, jonka kanssa itselläkään ei ole hajua, mitä tekee. Ja lähtee vaan kokeilemaan. Tietyllä tavalla kun ollaan jo metsässä, niin ei voi mennä syvemmälle.

Toinen asia on, että on kommunikoitava muiden ihmisten kanssa, jotka ovat alalla. Itselle on todella tärkeää käydä vuoropuhelua toisten kollegoiden ja kavereiden kanssa läpi. Lisäksi kysyn oppilailta. ”Tämä ei toimi. Mitä me tehdään?” Käytän myös paljon erilaisia draamallisia harjoitteita, joiden avulla eletään oikea ongelma, esimerkiksi tarinateatterin tai improvisaation avulla. Tai piirrämme. Eli lopetan tuntisuunnitelman ja rakennan draaman keinoin meidän ongelmaa. Pitää myös aina muistaa, että sinun pitää olla itse innostunut ja uskoa mitä, mitä teet. Se on suurin motivaattori. On myös oltavan jonkinlainen ihmistuntemus, että osaa napata sellaisia juttuja, joissa jokainen pystyy olemaan itsensä kautta mukana.

Yksi tärkeimmistä asioista erityisryhmillä on se, että he oppivat rentoutumaan ja olemaan hetkessä itsensä kanssa koska se on monille hyvin vaikeaa. Erityisryhmissä jätän aina tilaa eniten rentoutumiselle loppuun. Miljoonista eri rentoutuskokeiluista ei ole toteutunut rentoutus-cd:t tai tarinat. Sudit ja kevyt kosketus ärsyttää heitä, joten aikoinaan ostimme maaliteloja, joilla vedettiin kunnolla oppilaat läpi. Kosketuspinta-alan on oltava laaja. Joskus joku opettaja tuli kesken tunnin ja näki oppilaista vaan päät jättikokoisten alastulopatjojen alla. Aluksi asiaa hieman kyseenalaistettiin, mutta oppilailla koko kehon konkreettinen painaminen tuntui auttavan. Usein autismin kirjon kohdalla puhutaan koskettamisyliherkkyydestä, mutta lääppiminen ja hipelöiminen on se, mikä ärsyttää. Koskettamisen on oltava reilua. Pareittain tehdessä kyseessä oli myös luottamus siihen, etteivät he satuta kaveria. Oli hienoa nähdä ryhmissä kasvu siihen, että aina kun kysyy, mitä he halusivat tehdä, niin aina vastauksena oli rentoutus. Loppujen lopuksi viimeisillä kerroilla hierottiin 45 minuuttia joko teloilla tai tennispalloilla.

Motivaattorijutut, kuten herneitä purkkiin, toimivat myös hyvin. Tätä kehitimme työparini Tytti Vuolteen kanssa pitkään, kun mietimme, miten saamme heidät motivoitua tekemään jotakin kun ei heitä kiinnosta mikään. Erityisnuorilla ei aina ole pidempi kestoisia suunnitelmia, joten heille ei voi antaa isoja haasteita. Meillä oli  Sorin Sirkuksella tavallisia erikokoisia leivontamittoja ja kysyimme lopuksi, miten heillä on mennyt sinä päivänä ryhmänä, ei yksilöinä. He saivat itse arvioida joka tunnin jälkeen jonkun niistä mitoista. Jos oli mennyt täydellisesti, he saivat isoimman mitan ja jos huonommin, niin pienen mitan. Siinä tuli palaute heti kun mietitiin, mikä meni vikaan, mikä meni hyvin. Kun he saivat pilttipurkin täyteen, niin he pääsivät trampoliinille, mikä oli heille iso juttu. Rentoutus oli toinen. Siinä on hyvä olla välietappeja, että he saavat esimerkiksi mehujäät, kun purkki on puolillaan, jotta motivaatio pysyy yllä. Pienet voitot ovat tärkeitä, ettei aseta itselle eikä ryhmälle isoja haasteita. Voitto on jo se, että he pysyvät koko tunnin luokassa tai kukaan ei sano ”koska me lopetetaan”.

Yksi harjoitus oli puu, mitä rakensimme yhdessä. Tein seinälle puun rungon, johon jokainen sai joka tunnin jälkeen joko mädän omenan, kunnollisen omenan tai lehden. Jos oli kirjoittanut aiemmin mädän omenan taakse ”en uskaltanut kertoa sana kerrallaan tarinaa”, niin sitten kun asian oli uskaltanut tehdä tai siinä pääsi eteenpäin, niin mätä omena piti vaihtaa kunnon omenaan. Lopussa meillä oli kunnon omenapuu.

Tunneilmaisu

Yksi tärkeimmistä asioista  erityislasten  opettamisessa on mielestäni heidän tunteiden huomioiminen ja miten näitä tunteita ilmaistaan.  Monesti heillä on patoutumia ja he haluavat aukoa päätänsä, olla vihaisia ja hakata. Pitää löytää keinot, joilla tunteita pystytään purkamaan. Usein näkee, että työntekijöiden on hankalaa kohdata lasten ja nuorten tunteita ja keinoksi on valittu hillitseminen ja rauhoittaminen. Sairaalakoulussa kehittelimme seuraavan tavan toimia. Sovimme ja kehitimme lasten kanssa yhdessä ne pisteet, missä he haluavat mitäkin tehdä. Esimerkiksi huutopaikka oli välinevarasto, jossa saa huutaa niin paljon kuin haluaa, kun menee hermo. Tyynypaikassa sai makoilla, jos halusi omaa rauhaa. Ja sitten oli paikka, jossa sai hakata täysiä patjaa. Eli oli kolme paikkaa ja keinoa, millä he pystyivät purkamaan itsestään pahat olot pois. Aluksi he menevät makoilemaan huvikseen, koska heillä oli siihen mahdollisuus. Sitä ei kuitenkaan jatkunut kauan, koska he tajuavat, että heille annetaan mahdollisuus ja ilmaisun vapaus.

Ajattelen, että lapselle on annettava mahdollisuus kiukutella, koska jostainhan se huutaminen, riehuminen ja itkeminen johtuu. Suurin osa erityisnuorista sanoo, että oli tyhmää, koska heistä on kivaa, että niin voi sanoa. Ei hän tee sitä sen takia, että haluaa kiusata aikuista. Sitä kautta rakentuu myös luottamus, että heille annetaan mahdollisuus: hyväksytään mielialan muutokset ja se, minkälaisia he ovat.