Taruelma Heikkinen kertoo  kokemustietokirjoituksessaan etukäteen arvioiden aivan tavallisen oloisesta, "normaalista", tenavasirkusryhmästä.  Ryhmä osoittautuikin vilkkaaksi, osallistujilla ei ollut yhteistä kieltä eikä tapaa toimia ryhmänä. Alun "katastrofitunnelmista" edettiin iloiseen ja kannustavaan kevätdemoon.

Taruelma on Espoon esittävän taiteen koulun päätoiminen tuntiopettaja ja sirkuslinjan vastaava. Hän on valmistunut Turusta sirkusohjaajaksi ja Teatterikorkeakoulusta opettajaksi. ESKOssa voi opiskella sirkustaiteen laajaa oppimäärää.

Petra

ESKOn Sirkustenavat

Taruelma Heikkinen

Sirkustaiteen päätoiminen opettaja

Espoon esittävän taiteen koulu | www.esko.fi

Espoossa on aloitettu kokeilu, jossa taiteen perusopetusta järjestetään päiväkoti-ikäisille päiväkotipäivän aikana. Ajatuksena on järjestää harrastustoimintaa päivällä ja näin mm. rauhoittaa perheiden kiireisiä arki-iltoja harrastusrumbalta. Esko aloitti sirkustenavaryhmän syksyllä 2013 eräässä Espoolaisessa päiväkodissa. Kyseessä on varsin helpolta kuulostava konsepti, jossa lapset tulevat kesken päivän päiväkodin saliin sirkustunnille. Päiväkodin kanssa oli sovittu, että yksi päiväkodin työntekijöistä on aina mukana avustamassa opettajaa tunneilla. Ajatus oli, että mukana olisi aika sama hoitaja, mutta vuoden aikana päiväkodin henkilöstön vaihtuessa tämä idea romuttui. Tunnin pituus oli 45 min ja 3-5 -vuotiaita oppilaita oli 9 kappaletta. 

Ensimmäisellä tunnilla kohtasin energisen lapsiryhmän. Olin huolellisesti suunnitellut tunnin, mutta homma ei mennyt lainkaan kuten olin ajatellut. Aiemmin olin opettanut tämän ikäisiä lapsia Eskon perheryhmässä ja minulla oli itselläni lapsia, joten luulin tietäväni miten tämän ikäisten kanssa toimitaan. Kohtasin kuitenkin päiväkotiryhmässä joukon lapsia, joista suurimmalla osalla äidinkieli olikin jokin muu kuin suomi ja perinteiset hippaleikit ym olivat ihan uusi juttu. 

Ensimmäisellä tunnilla minusta tuntui, kuin en olisi osannut lainkaan ryhmänhallintataitoja. Lapset eivät kuunnelleet ohjeita tai kun kuuntelivat eivät tehneet mielestäni lainkaan ohjeiden mukaan. He eivät osanneet sellaisia perusasioita, joita jostain syystä oletin heidän osaavan. Halusin lapset mukaan yhteiseen kivaan toimintaan, mutta tämän tyyppinen toiminta oli ryhmän lapsille täysin uutta. Ja täytyy myöntää, että taisin suunnitella ensimmäisen tunnin aivan liian vaikeaksi. Hippaleikit, venyttely ja akrobatiajonossa seisoskelu ei siis onnistunut. Piti muuttaa suunnitelmaa.

Seuraaville tunneille päätin siis toimia toisin. Vaihdoin hippaleikin musiikin mukana liikkumiseen eli kun musiikki soi, liikutaan annetun ohjeen mukaan hyppien, takaperin tai vaikka jotain eläintä matkien. Musiikin loppuessa sitten puolestaan pysähdytään paikoilleen. Ensimmäisillä kerroilla ryhmä vain juoksi täysillä ympäri salia kaikista ohjeista huolimatta ja pysähdykset musiikin loputtua tapahtuivat pitkällä viiveellä jos silloinkaan. Pikku hiljaa oppilaat oppivat eläytymään tilanteeseen ja liikkumaan ohjeen mukaan. Yritin itse parhaani mukaan tehdä mukana ja näyttää mitä tehdään. Osa avustajistakin lähti mukaan toimintaan ja kannusti lapsia liikkumaan, vaikka toiset kyllä selvästi välttelivät osallistumista. Tämän lisäksi opettelimme pikkuhiljaa myös hippaleikin periaatteet, vaikka vaikeaa se oli. Loppu keväällä töpselihippa sujui jo aika hyvin. Leikkien sääntöjen oppiminen oli vieraskielisille lapsille selvästi vaikeampaa kuin suomenkieltä äidinkielenään puhuville. Siksi yksinkertainen musiikkileikki olikin tälle ryhmälle toimiva lämmittely.

Toinen iso havainto oli, että akrobatiatemppuihin jonottaminen oli huono idea. Siirryinkin hyvin pian siihen, että akrobatialiikkeet olivat vain osa temppurataa, joka tehtiin joka tunnilla. Temppuradalla esteet vaihtelivat kerrasta toiseen ja temppuradalla  avustaminen oli päiväkodin hoitajan vastuulla, kun minä puolestani vastasi akrobatiaosuudesta. Tätä ajatusta akrobatia-temppuradasta olen käyttänyt muidenkin ryhmieni kanssa. Eihän jonottaminen ole kenenkään mielestä kivaa. Myös akrobatiatemppujen vaikeusastetta muutin siitä, mitä olin alun perin ajatellut. Aasipotkut ja tukkikieriminen olivat jo aika vaikeita, kuperkeikasta nyt puhumattakaan. No, hypittiin sitten yhdellä jalalla, mentiin karhukävelyä ja välillä myös ihan kontattiinkin. Mutta kyllä sitä kuperkeikkaakin harjoiteltiin ja muutamalta oppilaalta se alkoi sujua mallikkaasti.

Tärkeäksi asiaksi tässä ryhmässä, kuten kaikissa muissakin opetusryhmissäni, nousi opetustunnin rakenne ja sen toistuminen samana tunnista toiseen, vaikka leikit ja harjoitteet vaihtelivat. Oppilaat tiesivät, että aina aluksi tultiin piiriin istumaan istuinlevyjen päälle. Lämmittelyjen jälkeen tuli temppurata ja akrobatiaa jne. Tunti lopetettiin aina sirkuskumarruksiin. Rutiinit luovat turvallisuutta, vaikka ne ohjaajasta tuntuvat välillä raskailta ja rajoittavilta. Toinen asia johon myös haluan kiinnittää huomiota on ohjeiden antaminen. Pyysin lapset aina istumaan samaan paikkaan kun annoin toimintaohjeita. Tämäkin toimintamalli auttoi lapsia rauhoittumaan siihen mitä juuri sillä hetkellä tapahtui.

Vuosi ryhmän kanssa ei ollut helppo ja sirkustenavien tunnin jälkeen tunsin usein olevani aika poikki, sen verran vauhdikkaita tunnit olivat. Kaiken kaikkiaan alun katastrofitunnelmista selvittiin, kun luotiin ryhmälle selvät toimintamallit ja opetuksen tavoitteet ja sisällöt muutettiin opetusryhmän taitoja vastaavalle tasolle. Oppilailla oli sirkustunnilla hauskaa ja he oppivat uusia asioita. Kevään päätteeksi teimme pienen demonstraation päiväkodin kevätjuhlassa, muutama karhukävely, kuperkeikka ja vannetemppu. Palaute oppilaiden vanhemmilta oli positiivista ja kannustavaa. Seuraavana vuonna lukujärjestykseni muuttui niin, etten enää opettanut tätä ryhmää. Tavallaan harmi, kun oli juuri saanut asiat rullaamaan.