Sirkuksen maailma avaa tällä viikolla kokemustietokirjoitusten ja -haastattelujen sarjan, mitkä kulkevat lomittain ryhmänohjaajuustekstien kanssa. Kokemustietokirjoittajat ja -haastateltavat ovat sosiaalisen sirkuksen toimijoita.

Ensimmäisenä kokemuksistaan kertoo Topi Hurtig Sirkus Magentasta. Topi on Magentan hankekoordinaattori ja toimi tiiminjohtajana pakolaisleirillä Jordaniassa. Tällä hetkellä hän ohjaa lasten sirkuskerhoja, perhesirkusta ja erityisryhmien sirkusta. 

Topille mieleen jääneitä ja merkittäviä  kokemuksia ovat olleet  VAMOS-projektin ryhmät ja Zaatarin pakolaisleirillä työskentely. Kirjatessani näitä tarinoita, ne heijastelivat mielessäni viime viikkoista Eeva Kaarneen tekstiä: ryhmänohjaaminen on vuorovaikutusta ja kuuntelemista.

Petra

Toimintaa VAMOS-ryhmissä

Sosiaalisen sirkuksen kokemustietohaastattelu: Topi Hurtig, Sirkus Magenta

haastattelijana Petra Päivärinne

13.8.2015

”VAMOS-projekti on opetusministeriön rahoittama kolmivuotinen projekti, joka on suunnattu 17–29-vuotiaille nuorille. Vamos-projektin päätavoitteena on vahvistaa nuoren omia voimavaroja ja vahvuuksia sekä tukea nuorta kiinnittymään yksilöllisesti arvioituun ja suunniteltuun toimintaan. Yksilöllisen ja ryhmämuotoisen tuen avulla pyritään löytämään nuorille uusia polkuja kouluttautua tai työllistyä.

Työskentely painottuu lähelle nuorten omaa asuinympäristöä ja alakulttuureita. Työmuotona käytetään etsivää työtä, jossa työparit pyrkivät löytämään nuoria, jotka eivät ole itsenäisesti hakeutuneet koulutukseen tai työelämään.

Nuorille tarjotaan suunnitelmallista pienin askelin etenevää palvelu- ja uraohjausta sekä alkuvaiheen valmennusta. Tavoitteena on arvioida ja vahvistaa nuoren työ- ja toimintakykyä tukevia voimavaroja sekä luoda yksilöllisiä polkuja koulutukseen tai työhön.

Projekti toteutetaan tiiviissä yhteistyössä eri viranomaistahojen kanssa. Projektin keskeisiä yhteistyökumppaneita ovat Helsingin Diakoniaopisto, Nuorten työpajat, Nuorisoasiankeskus ja Työvoiman palvelukeskus.”

www.hdo.fi

Topi: Niin, VAMOS-ryhmät…Ryhmä on tosi tärkeä. Siihen vaikuttaa se, miten niiden ryhmien omat ohjaajat ovat luoneet ryhmähengen. Helpottaa myös, jos ryhmän ohjaajilla on hyvä asenne sirkusta kohtaan. Että he haluavat itse kokeilla. Joskus käy niin etteivät ryhmän ohjaajat kiinnostu tai pidä sirkuksesta. Silloin eivät nuoretkaan innostu, ainakaan yhtä helposti. Jos ohjaajat ajattelevat, että ”mä oon niin vanha, en mä pysty”, niin se vaikuttaa tosi paljon. Siksi on tärkeää tehdä henkilökuntakoulutuksia ennen kuin aloitetaan uutta ryhmää.  Koulutuksissa kerromme mitä sirkus on, miksi sitä tehdään ja mitä he voivat esimerkillään tehdä. Ohjaajat näkevät ryhmää päivittäin, me Magentalaiset kerran viikossa. 

Yritämme saada kontaktin kaikkiin osallistujiin, opetellä nimet ja saada kaikki vähän nauramaan. Tutustumisleikit toimivat hyvin. Aluksi toiminta on hyvin vapaata ja helppoa, sopivasti yksin, yhdessä ja pareittain tehtäviä asioita. Toisten edessä oleminen tai koskettaminen tai katsekontaktin ottaminen voi olla hankala ja ahdistava ajatus. Emme myöskään pakota juoksemaan. Jongleeraus toimii usein alkumetreillä. Kannustamme olemaan oma itsensä ja kokeilemaan kaikkea.

Ryhmässä on paljon erilaisia persoonallisuuksia. Emme lähesty haastaen tai vaatien, vaan kysyen: mitäs sä? Se mitä sitten alkaa tarjoamaan, on tullut kokemuksen myötä. Suunnitelma on, mutta se saattaa lentää roskikseen heti tai ensimmäisen leikin jälkeen. Voi olla, että on ajatellut liian kunninhimoisesti tai sitten osallistujat tuntevatkin toisensa niin hyvin, että voi laittaa täyden hulinan päälle.

Meillä on positiivinen ja kannustava asenne. Vitsailemme ja teemme itsestämme tosi typeriä. Kerromme omakohtaisia tarinoita. Keitä olemme ja mistä tulemme. Miten päädyimme tänne. Että ei ole välttämättä mitään tarkkaa tai tiettyä koulutuspolkua. Moni nuori on ahdistunut siitä, että tulevaisuutta koskevien asioiden pitäisi olla jo jotenkin selvillä: mitä elämässä pitäisi tehdä,  mikä opiskelupaikka olisi hyvä ja mahdollinen ja mihin sijoittuisin työelämässä. Olen kertonut oman tarinani, että olen diplomi-insinööri, mutta ei se oikein onnistunut ja sitten päädyin jotenkin tänne näin. Että hölmöähän se tavallaan oli, mutta on ollut kivaa ja tätä mä teen ainakin jokun aikaa. Omalla esimerkillä pyrimme näyttämään, että asiat eivät ole niin vakavia. Etenemme leikin ja mokailun kautta.

Vähin osallistumistapa on samassa tilassa oleminen. Seuraava on se, että katsoo. Useita tapauksia on ollu vuosien varrella, että ensin ne katsoo ja sitten ne alkaa hymyillä. Sitten jossain vaiheessa me lähdetään pikkuisen kokeilemaan.

- Haluisiksä tulla mukaan?

- En halua.

- No, meil on täs tälläsiä jongleerauspalloja, sä voit kokeilla ja koskettaa niitä jos haluut.

Ei välttämättä sillä kerralla kokeile. Seuraavalla kerralla jo vähän kokeilee, koskettaa, puristelee, ehkä alkaa heittelemään palloja. Sitten ehkä huomaa, että on oppinut heittämään kolmea palloa. Se voi olla iso läpimurto ja voi olla, että hän on jo mukana ja että tämä voi olla parasta sen elämässä.

Usein näissä ryhmissä kukaan ei hymyile aluksi. Tuntuu, että osallistujat ovat väkisin apaattisia: ”Että vaikka naurattaisi niin ei pysty, kun on nyt se rooli että mä olen ahdistunut ja se voisi olla vähän turvatonta jos mä nyt nauraisin ääneen, saattaisin pelästyttää itsenikin.” Ajan kuluessa huomaa, että joku tyyppi jongleeraa, oppii sen kolme palloa ja hymyilee itsekseen.

Vamos-ryhmissä välineet on vapaasti käytössä sinäkin aikana kun emme ole siellä. Jos joku kiinnostuu jongleeraamisesta niin voi napata pallot ja kokeilla. Niitä voi koskea ja puristella. Seuraavalla viikolla kun tullaan takasin, niin siellä on yksi tai kaksi tyyppiä oppinut heittelemään kolmella pallolla. Ne on siitä aika polleena ja opettavat oppimaansa toisilleen. Käytän vertaisoppimista menetelmänä tosi paljon. Jos joku oppii nopeammin jonkun tempun, niin pyydän näyttämään perusheiton ja kertomaan miten siitä pääsis eteenpäin, kahteen ja kolmeen palloon.

Kokemuksia pakolaisleiriltä (Zaatari, Jordania)

”Kirkon Ulkomaanapua pyysi Sirkus Magentaa työskentelemään Syyrian pakolaisten kanssa osana järjestön psykososiaalisen tuen ohjelmaa, jota se teki Suomen ulkoministeriön tuella. Tavoitteena oli auttaa sotatraumoista kärsiviä syyrialaisia lapsia ja nuoria Pohjois-Jordaniassa, vain noin 10  kilometriä Syyrian rajalta sijaitsevalla Zaatarin pakolaisleirillä.”

www.yle.fi

Topi: Ihmiset siellä on vähän villimpiä ja keskittymiskyky on vähän huonompi, mikä liittyy  ymmärtääkseni olosuhteisiin: aivojen limbinen järjestelmä jotenkin lamaantuu. Päälimmäiseksi on jäänyt mieleen, että energian purkamistarve oli valtava. Samoin se, että leiriläiset olivat todella taitavia. Kaikki energia menee treenaamiseen: pari tuntia ohjatusti päivällä ja ehkä vielä viisi tuntia omatoimisesti illalla. Näyttävät temput ja perusjongleeraus kiinnostaa. Sellainen äijäily.

Jordaniassa piti olla jämäkkää tilannetajua. Leiriläiset ottivat kaiken sen tilan, mitä niille annettiin.  Niiden kanssa laadittiin säännöt kysellen, että  mitäs ajattelette: ”Mihin kengät pitäis jättää: sisälle vai ulos?”,  ”No, ehdottomasti ulos!” Hyvä, ensimmäinen sääntö. Aluksi rajoja kokeiltiin, mutta kun niitä tarpeeksi toistettiin, niin ne omaksuttiin. Yhdessä sovitut säännöt laitettiin seinälle. Sitten tuli sisäisiä ”omia” sääntöjä. Arvostetuin, ”kingi”, oli aina ensimmäisenä paikalla. Hetken aikaa meni ymmärtäessä miksi tämä yksi tyyppi aina istui siinä ja miksi oli tappelua kuka istui siinä vieressä.

Petra: Mistä voimakas hierarkkisuus nousee?

Topi: On paljon ihmisiä jotka viettävät aikaa porukoissa. Etelä-Syyriassa ollaan aika konservatiivisia. Porukoissa syntyy hierarkkioita. Ja se toimi. Se toi siihen jotain rakennetta. Kuitenkin ne, jotka oli ”kingejä” , tiesivät asemansa ja olivat vastuullisia. Se oli sellaista isoveli- tai isämeininkiä. Monella oli isä ja veljet kuolleet. He kaipasivat varmasti struktuuria. Sirkuksesta tulikin monille perhe. Ne tulivat sinne, koska siellä oli ne toiset tyypit ja yhdessä sai tehdä kivoja juttuja.

Hierarkkisuus, on ehkä ilmiö mikä johtuu epävakaasta tilanteesta. Sellaisessa tilanteessa se voi olla rakentavaakin. On jotain, johon tukeutua. Kyllä siellä toisia kiusattiinkin, mutta sitten sinne tuli aina tyypit selvittämään tilannetta ja ne selvittäjät olivat yleensä niitä jotka olivat hierarkkiassa korkeammalla.  Tällainen oli heille ominaista. Me yritettiin rikkoa sitä jossain vaiheessa, yritettiin siirtää joitain tyyppejä rivissä ekoista vikoiksi, mutta huomattiin ettei se toimi. Sitten vaan sovittiin, että ei riehuta kun tullaan tunnille. Aluksi yritettiin saada sinne meille tuttuja malleja. Kaikki ei toiminut ollenkaan, joten jouduttiin muokkaamaan niitä ja hyväksymään paljon heidän juttuja ja tapoja toimia. Oli kyllä kasvattava kokemus.