Sirkuksen maailman teltan liepeiden alta alkaa virtaamaan maneesille viileämpää ilmaa. Silloin alkaa usein miettimään olisiko aika lähteä jonnekin missä olisi vähän lämpöisempää. Tämä ei ehkä kuitenkaan ollut syynä kun Hanne otti vastaan sirkusohjaajan pestin Turkissa. Niin tai näin. Hiki tuli töitä tehdessä.

Haastattelusta minulle nousee kaksi merkitsevää aihealuetta. Toinen on yhteisen kielen puute ja
toinen yhteisen toimintakulttuurin sekä suunnitelmien puuttuminen. Molemmat tekijät tuottavat
valtavan määrän haasteita. Hanne tiivistikin tämän lauseeseen "ainoa varma asia on
arvaamattomuus".

Turkkilainen The Art Anywhere Crew kuvailee toimintansa lähtökohtia näin:
”Mardin is the end of Turkey and beginning of Midle East. It’s in Syria Border, it’s face to Mesopotamia, face to Syria, It’s face to beauty but also face to problems and wars many many years. There is kindness and tolerance but also discrimination and ignorance. In Mardin region there are thousands of children, refugees, youngsters, minorities, local people that have not meet the Assemblers effect of Circus Art yet.

We want to reach at least some of them. Some of those children could be the future circus artists from Mesopotamia and could spread the joy and peace of circus to where ever it’s needed.
The Art Anywhere Crew is working voluntary for the 4th year for Social Circus Festival.”

http://heryerdesanatdernegi.tumblr.com/post/86519422901/open-call-for-im-international-social-circus

Petra

***

Sosiaalisen sirkuksen kokemustietohaastattelu: Hanne Kauppinen, Sirkus Magenta

haastattelijana Petra Päivärinne
17.8.2015

Pesti sirkusohjaajana Turkissa

Hanne: Itselleni ehkä haastavin kokemus sirkusohjaajana on ollut Kaakkois-Turkissa kurdialueella, Mardinissa, lähellä Syyrian rajaa 2014. Mardinissa on noin 100 000 asukasta. Väestöpohja on kurdienemmistöinen ja nyt siellä on myös kymmeniä tuhansia pakolaisia Syyriasta. Lisäksi on turkkilaisia. 

Mardinissa on vapaaehtoisvoimin toimiva kulttuuriyhdistys. Yhdistys järjestää vuosittain kansainvälistä sirkusfestivaalia. Vuonna 2014 Mardiniin perustettiin myös sirkuskoulu, minkä toiminta on suunnattu paikallisille lapsille ja nuorille. Muistan, kun ensimmäistä kertaa menin pitämään sinne sirkustuntia, niin paikalla oli lapsia kaksi vuotiaista 15 - vuotiaisiin. Ja niitä oli todella paljon. Lähtökohtaisesti ryhmissä oli joko turkkia tai arabiaa puhuvia lapsia, jotka ymmärsivät toisiaan suht hyvin mutta minä en ymmärtänyt kumpaakaan kieltä kuin auttavasti. Itse puhuin ryhmissä englantia ja huonoa arabiaa. Osaan perussirkussanastoa, lukusanat sekä ”riittää”, ”rauhallisesti” ynnä muita avainsanoja. Toimintaa oli päivittäin ja päivittäin tulivat myös eri ihmiset. Koskaan ei voinut valmistautua siihen mitä seuraavaksi tapahtuu.

Jossain vaiheessa Mardiniin alkoi tulla enemmän kansainvälisiä festivaalivieraita ja jaoimme lapsia ja nuoria ryhmiin sen mukaan mitä lajia he haluavat harjoitella. Itse sain työryhmäni kanssa pääasiassa esiteini-ikäisistä syyrialaiskundeista koostuvan akrobaattiryhmän. He olivat super-super-super innokkaita mutta myös tosi hasardeja. Mukana oli myös muutama teinityttö. Sekaryhmä sinänsä ei ollut tässä kohdassa ongelma. He olivat innokkaita ja melko taitavia. Itsesuojeluvaisto tuntuu puuttuvan tyystin. Samoin jos innostuvat jostain, niin tuntuu ettei heitä pidättele mikään.

Heidän kanssa oli paljon tilanteita, että eivät pysyneet housuissaan. Muistan tilanteen ensimmäisistä päivistä: yksi ryhmäläisistä osaa melkein flikin. Suostuin avustamaan. Seurauksena oli, että kaikki muutkin alkoivat tehdä samaa. Huusin avuksi jonkun arabiaa puhuvan ohjaajan ja yritin selittää, että päälleen ei voi hypätä. Ongelmana on niin sanotun kurin pitäminen, koska se on niin erilaista kuin Suomessa. Täällä pystyy keskimäärin jotenkin neuvottelemaan lasten ja nuorten kanssa, selittämään ilman autoritääristä raivoamista. Mardinissa mietin, että mistä löytäisin sen tavan saada asiat perille jotenkin nätisti. Mulla ei kyllä edelleenkään ole vastausta. Tai ollaan vaikka esiintymässä jossain. Olin selittänyt, että kun odotetaan omaa esiintymisvuoroa niin sitä pitäisi odottaa rauhallisesti ja hiljaa. Ei tehdä temppuja back stagella. Sitten yritän yksinäni, ei arabian-kielisenä, pitää porukkaa kasassa. Kerran lähdin tilanteesta pois, kun en enää pystynyt olemaan paikalla.

Mulle vaikeinta on ollut, että miten mä saan lapset ymmärtämään tiettyjä asioita. Ettei tilanne menis siihen, että väkipakolla yrittää kitkeä niitten intoa pois, koska se on usein liittyy siihen, että ne tyypit on niin älyttömän innoissaan ja onnessaan että ne pääsee esiintymään. Konsepti siitä mikä on esitys ja miten siellä käyttäydytään on vähintään epäselvä ellei tuntematon. Että kun joku muu esiintyy, niin pitää antaa tilaa esiintyä. Ettei vaan minä-minä-minä ja milloin-on-mun-vuoro.

Huomasin, että jos ryhmä näkee, että olen aivan hermoromahduksen partaalla niin se ei auta yhtään mitään. Siinä tilanteessa pitäis olla vähän kärsivällisempi. Hyväksyä se, että se tilanne ei ole mun kontrollissa. Jos joku huutaa ja meluaa, niin ehkä se ei ole niin vaarallista. Asiat tapahtuu pikkuhiljaa ja miten paljon voi edes vaatia? Tarvitaan pitkää pinnaa ja yritystä ymmärtää.

Toiminta oli niin epäorganisoitunutta, että mitä tahansa saattoi tapahtua. Työskentely työpareittain ja oman kärsivällisyyden harjoittaminen voisivat olla hyviä keinoja saada tällainen tilanne toimivammaksi. Ja uskoa siihen, että asiat pikkuhiljaa tapahtuu. Edistys ei tapahdu väkisin runnomalla. Jos koulussa ja kaikkialla on tottunut tosi autoritääriseen meininkiin, ei voi olettaa että yhtäkkiä ”no niin lapset, olkaapa hiljaa” toimisi, erityisesti ilman yhteistä kieltä. Ajattelin monta kertaa että mä en pysty tähän, mä kuolen. Sitten kuitenkin: kun päästään lavalle asti ja näkee miten onnellisia nämä tyypit on, niin kaikki on vaivan arvoista. Tämä käytös ei ole ilkeyttä.

Toinen iso haaste oli, miten tehdä harjoittelusta turvallista. Oppilaiden into oli niin valtava ja itseluottamus suuri, että he ajattelivat selviävänsä kaikesta. Eikä heillä ollut käsitystä siitä mitä itse osaa ja pystyy tekemään. Tappelut ja leikkimieliset kasapainit olivat jokapäiväisiä. Miten saada, ilman henkistä ja fyysistä vakivaltaa, ihmiset pysymään ruodussa?

Yritimme tehdä sääntöjä, suunnitella niitä yhdessä lasten kanssa. Mutta se ei koskaan onnistunut. Festivaalit ja festivaalivieraat veivät paljon huomiota. Asiat eivät aina mene niin kuin pitäisi. Mardinissa tehtiin hienoja juttuja ja monet lapset saavat paljon. Järjestäjien vähäinen kokemus ja koko ajan vaihtuvat ihmiset vaikuttivat . Ei ollut mitään yhteisiä sääntöjä tai yhteistä suuntaa mihin pyrittäisiin. Kaikki tekevät sitä mitä huvittaa. Se oli hankalaa.

Haluaisin välittää viestin ihmisille jotka menevät tämän kaltaisiin tilanteisiin, kehittyviin maihin tai konfliktialueille, että se vaan on sitä. Sulla voi olla paljon hienoja ideoita mutta hallitsemattomuus on tekijä mikä on pakko hyväksyä. En usko että on mahdollista, että asiat menevät samoin kuin täällä. Tarvitaan työtä ja kärsivällisyyttä. Ehkä jos olisi sama ryhmä pitkään, voisi tilanne jotenkin normalisoitua. Muuttuvia tekijöitä on ihan tolkuttomasti. On esimerkiksi ihan tavallista, että joku ihminen katoaa tai jonkun lapsen on pakko käydä töissä. Tai jos on suunnitellut esityksen, todennäköisesti puolet tyypeistä ei ilmaannu paikalle. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Ainoa varma asia on arvaamattomuus.